Betonian pihalle, tai siis osaan pihasta, levitettiin jo joitakin viikkoja sitten muutama kuormallinen ihanaa, kuohkeaa multaa. Sitten alkoi sataa. Satoi, satoi ja satoi. Lopputulemana mullatut alueet olivat sellaista liejua että sinne ei voinut astua edes kumppari jalassa, olisi tarvinnut kahluusaappaat tai mieluummin sukelluspuvun. Mullan jyrääminen ja nurmikon istutus, ne siis unohdettiin tältä syksyltä…
Mutta aivan täysin ei kirvestä kaivoon ole istutusasioiden kanssa heitetty. Meillähän on puutarhasuunnitelma, jonka on tehnyt Viherteema Oy (linkki sivuille tässä) Viherteeman ja Jarmo Väisäsen valitsimme puutarhasuunnitelman tekoon ihan suositusten perusteella, hän kun oli kaikkien mielestä ihan paras. Eivätkä aivan väärässä olleet nuo suosittelijat, Jarmo nimittäin on viehättävä persoona ja ammattitaitoinen puutarhasuunnittelija.
Suunnitelmat aloitettiin vaiheessa, jolloin pakkanen paukkui ja tontti uinui paksun lumikerroksen alla täysin neitseellisenä. Suunnitelmat talosta olivat paperilla. Tonttimme on muodoltaan hieman haasteellinen, sellainen ikäänkuin ilman terävää kärkeä oleva kakkuviipale. Leveämpi osa on tontin alaosa ja kapeampi, vain 20 metriä leveä yläosa on tiessä kiinni. Tällä tavoin kyllä saadaan optimoitua oleskelupihan neliöt, mutta talon ja toimintojen sijoittaminen tontin yläosaan oli varsin haasteellista. Pihasuunnitelmaan antoi tietysti oman osansa myös arkkitehti, mutta pihasuunnittelijan kanssa sitten ikäänkuin jatkettiin siitä mihin arkkitehti jäi, tai mihin hän ei ollut ollenkaan ottanut kantaa, tai mikä ei ollenkaan ole arkkitehtien substanssia kuten tarkemmat kasvivalinnat.
Pihasuunnitelmasta lupaan tehdä ihan oman postauksensa. Mutta nyt takaisin tähän hetkeen. Koska hyllyvä multalöllö on saatu kuivateltua jonkinlaiseen pisteeseen asti ainakin paikoitellen, niin nyt on aika istuttaa sen mitä vielä kerkeää. Olisihan tässä toki tähdellisempiäkin asioita, mutta jotenkin tuntuu tosi kivalta ajatukselta, että ensi keväänä jotkut kasvit saavat jo aloittaa kasvunsa siellä pihalla. Lisäksi toivon tietenkin jo jotain silmäniloa ja mahdollisesti pikkupientä satoakin ensi syksyksi…
Sukulaiselta saimme kaksi pähkinäpensasta, jotka istutettiin jo paikoilleen. Valitettavasti toista näistä yksilöistä kohtasi kadotus, kun naapurin kaivinkone otti tontiltamme heille varaamiamme, meille ylimääräisiä täyttömaita. Mutta yksi on löytänyt paikkansa ja toivottavasti kukoistaa siinä tästä eteenpäin!
Tämä pähkinäpensaskuva on ”lainattu” Mynnilän Arboretumin sivuilta. Arboretumit ovat huimia ajatuksina ja tekoina, ihailen suuresti ihmisiä jotka haluavat istuttaa puita. Puut eivät ole mitään pikaprojekteja. Puita istutetaan tuleville sukupolville. Se on filosofista ja ekologista.
Pähkinäpensas on luonnonvarainen kasvi, joka menestyy pääasiassa lehtomaisissa olosuhteissa, siksipä ehkä hieman epäilyttää sen pärjääminen meidän Kangasvuoressa, joka on nimensä mukainen luonnonolosuhteiltaan. Mutta annas kattoo nyt! Mikään erityinen kaunotar tuo pensas ei sinänsä ole, mutta jokin siinä vetoaa, ovatko sitten sen pienet pähkinät joita se hyvinä vuosinaan saattaa tuottaa. Lehdet muistuttavat maallikon silmään jonkin verran lepän lehtiä, ollen kuitenkin vaaleammat ja jotenkin hennommat. Ulottuvuutta pensaalle tulee iän myötä metreissä lukien jokaiseen suuntaan.
Ehkäpä metsämme liitokurret pistelevät pähkinätkin poskeensa? Saas nähdä.
Halusin ehdottomasti pensasmustikoiden viljelijäksi uuden pihamme myötä, ja niiden paikka onkin nyt sillä lailla valmis, että torstaina saan istuttaa sinne kolme pensasta North Blue -lajikkeen pensasmustikoita.
Mustikkalajikkeen valinnan suoritin sukulaiseni, saman pähkinäpensasmiehen, puutarhassa vierailtuani, ja nähtyäni sekä maisteltuani hänen viljelemiään erilaisia pensasmustikoita. North Bluet pesivät kotimaiset Ainot ja Alvarit niin koossa kuin maussakin. Ihania, suuria marjoja. Tässä jäi puutarhasuunnittelija-Jarmonkin valitsema lajike ihan pimentoon, nyt en edes muista mitä lajiketta hän olisi sinne suunnitelmaan merkinnyt. Mutta nämähän ovat jonkin verran makuasioita.
Kotipuutarhan marjat ja hedelmät -kirja (Meeri Saario, Kustannusosakeyhtiö Tammi 2008) kertoo North Blue-lajikkeesta:
Mustikoiden suku on laaja: jo yksistään Pohjois-Amerikassa kasvaa 65 eri mustikkalajia. Meidän mustikkaamme siellä ei kuitenkaan kasva. — Pohjois-Amerikassa on risteytetty paljon korkeakasvuisia ja matalakasvuisia kanadanmustikoita keskenään, ja tulokseksi on saatu ns. puolikorkeita pensasmustikkalajikkeita. Ne kasvavat 50-60 sentin korkuisiksi je metrin levyisiksi pensaiksi. — Näiden joukossa on erittäin talvenkestäviä lajikkeita ja kaikkien marjat ovat suurempia kuin kanadanmustikoiden. — Northblue-lajikkeen marjat ovat suuria ja meheviä ja sopivat hyvin pakastettaviksi. Marjat kypsyvät tertussa eri aikaan ja poiminta joudutaan tekemään useampaan kertaan.
Näkemäni North Bluet olivat tosiaan melko suuria pensaita, ikäänkuin pienen viinimarjapensaan tai karviaispensaan kokoluokkaa jos pitäisi verrata johonkin. Itselleni tuli ihan yllätyksenä, että Kanadassa kasvaa lajikkeita, jotka voivat olla jopa 3-4 metriä korkeita, tuuheita pensaita. Saadapa sellainen kotipihaan… Mutta pitää nyt tyytyä tuohon mikä kotosuomessa tykkää menestyä 😉
Mustikka vaatii happaman maan, joten turpeen/rhodomullan reipas sekoittaminen kasvualustaan tässä on lähiaikojen projektina. Tilaamani mustikat tulevat sitten torstaina. Taimimyymälän mies vinkkasi myös, että jos sattuu olemaan saatavilla suo, niin sieltä voisi kaivaa suoturvetta tähän tarkoitukseen. Tämä jäi kuitenkin tekemättä siitä syystä, että vaikka satumme pienen suon mökillä omistamaan, niin sen turpeen kuljettaminen ilman että kylkiäisinä kulkee valtava määrä painavaa vettä, tuntui mahdottomalta. Olisi ollut tosimiehen treeniä riehua turpeet suolta peräkärryyn asti.
Kunhan mustikat saadaan maahan, niin täytyy sitten miettiä, joskos tässä vielä istuttaisi vaikka viinimarjat tai vadelmapensaatkin. Syksy on hyvää istutusaikaa.
